Muutoksen merkkejä

Avasin dokumenttipajallemme blogin. Tähän päivittelemme kuulumisia videoklippien kera kunhan opitaan systeemin käyttö.

Tämän päivän loistava elonmerkki oli Mikko-Pekka Heikkisen kolumni jossa hän nosti esille Inarin metsäkiistan ja myös dokumenttielokuvamme Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä.
http://www.hs.fi/juttusarja/heikkinen/artikkeli/Sora%C3%A4%C3%A4ni+saameksi+ja+suomeksi/1135244103583

Kolumnissa siteerataan Ylen Iikka Vehkalahtea jonka kunniaksi on sanottava, että hänen ensimmäinen kommenttinsa ensimmäiseen versioon vuonna 2006 oli hyvin innostunut.
Mutta kierros tuottajakollegoiden kanssa hyydytti innon.

Hyvä kuitenkin kuulla ettei Iikka pidä työtä liian kantaaottavana vaan hänen mielestään siitä pitäisi muokata "viiltävämpi ja terävämpi".

Istuessani Nellimin baarissa ja kuunnellessani miesten puheita luonnonsuojelijoista, jotka pitäisi upottaa jään alle ei tullut mieleen ottaa kameraa esille. Varmasti aiheesta saisi viiltävämmänkin dokumentin mutta ehkä draaman aineksia on jo tarpeeksi. Nyt tarvittaisiin keskustelua itse aiheesta, ei estetiikasta.

Heikkisen kolumnissa mainittiin että dokumenttimme pahiksina olisivat myös metsurit.
Jos näin on niin tältä osin dokumentin viestiä pitäisi vielä selventää.
Koetimme tuoda esille sen, että koko konflikti käsikirjoitettiin jo viisikymmentä vuotta sitten, kun päätettiin ottaa Lapin metsävarat selluteollisuuden käyttöön.

Kirjailija Reino Rinne kirjoitti aikansa kiistoja seuratessaan että metsuri on tehometsätalouden hyvä kilpi kun halutaan puolustaa kestämätöntä politiikkaa.

Metsurit eivät ole tämän metsäsodan syypäitä vaan uhreja.

Ne hakkuut joilla Lapin jäljellä olevia komeita vanhoja metsiä yhä parturoidaan ovat Greenpeacea suurempi uhka paikallisten ihmisten tulevaisuudelle. Jokaisen hakkuun jälkeen kestää parin sukupolven ajan ennenkuin metsät palvelevat poronhoitoa, matkailua tai puualaa.

Metsureiden leipä voitaisiin turvata siirtymällä hallittuihin luonnonmukaisiin hakkuisiin ja saatavan puun laatujalostukseen. Mutta tätä ei haluta edes yrittää. Mieluummin poltetaan Kessin erämaan puuta Ivalon polttolaitoksella. Korkeinta jalostusastetta edustaa ratapölkkytuotanto valtion omistamalla Peuravuonon sahalla.

Vaikka ei toimittaisi saamelaisten kotiseutualueella toiminta ylittää kaiken kuviteltavissa olevan lyhytnäköisyyden.


Hannu