lauantai 14. maaliskuuta 2009

Vihanlietsonta ei auta Lapin metsäkiistassa



Lapin Kansan toimituspäällikkö Jouko Kurpan kolumni on hämmentävää
luettavaa.

Kirjoitus syyttää estottomasti "etelän luonnonsuojelijoita" vihan
lietsonnasta Lapin metsäkiistassa. Kuitenkin kirjoitus itsessään on
täydellinen tyylinäyte siitä lietsonnasta, johon Lapin Kansan
lisäksi myös Inarilainen on palstatilaa valitettavan usein antanut.

Kurpan syytös on vakava. Vihan lietsonta kansanryhmiä kohtaan on
rikoslain mukainen rikos. Ei kuitenkaan ole havaittu yhdenkään
luonnonsuojelujärjestön syyllistyneen tähän. Jos Kurpalla on parempaa
tietoa, syytös olisi hyvä yksilöidä.
Ketkä ja miten ja keitä kohtaan ovat vihaa lietsoneet?

Kurppa kuitenkin kirjoittaa: "Jos pohjoisessa on kiistaa esimerkiksi
poromiesten ja metsämiesten kesken, ei sinne tarvita etelän aktivisteja
lisää vihaa lietsomaan." Hän ilmeisesti tarkoittaakin vihanlietsonnalla
sitä, että muualla asuvat ihmiset ylipäänsä puuttuvat ja ottavat kantaa Lapin
metsätalouden kysymyksiin.

Tämä on järkyttävä ja syvästi sananvapautta loukkaava näkemys. Kun
Kurpan kirjoitus itsessään selkeää populistista vihanlietsontaa, hän
ilmeisesti on sitä mieltä että "ulkopuolisten" kannanotot oikeuttavat
sekä vihan että vihanlietsonnan näkemysten esittäjiä vastaan.

On vaarallista jos suuren maakuntalehden päällikkötason henkilöltä
menevät näin perustavasti käsitteet sekaisin.
Kaikilla ihmisillä Inarissa, Suomessa ja maapallolla on oltava oikeus
ilmaista mielipiteensä siitä mitä Lapin metsävaroille on tapahtunut ja
tapahtuu. Ei mikään maa tai alue voi sulkeutua tällä planeetalla julkisesta
seurannasta ja mahdollisuudesta joutua keskustelun kohteeksi. Se mitä
tapahtuu maapallon metsäpeitteelle Suomessa, Venäjällä, Kanadassa tai
Amazonilla on globaalin huomion kohteena ja näin pitää ollakin. Myös
alkuperäiskansojen tilanteet, mielipiteen vapaus ja ihmisoikeudet
maailman eri kolkilla ovat kansainvälisen huomion kohteena ja hyvä niin.

Nyt kaivataan argumentteihin perustuvaa rauhallista keskustelua Lapin
metsien ja metsätalouden tilasta, tilanteesta ja tulevaisuudesta.
Millaisia hakkuita ja millaisissa metsissä tarvitaan ja mihin käyttöön Lapin puuta
ohjataan? Onko mahdollista sovittaa oikeasti yhteen metsätalouden, poronhoidon
ja matkailun tarpeita? Kuinka turvata saamelaisen vapaasti laiduntavan poronhoidon
tulevaisuus? Millaisia ekologisia reunaehtoja maailman pohjoisimmissa metsissä
on huomioitava?

Maakunnan päälehden tulisi rohkaista kaikkien osapuolien ja
näkökantojen vuoropuhelua, ei kriminalisoida joitakin tahoja, eikä yllyttää
agressioita mitään ihmisryhmiä kohtaan.






sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Pyhät puut ja maisemat

Kun seisoimme Tuulispäätunturin laella ja Oula Näkkäläjärvi puhui saameksi dokumentin Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä? avausrepliikit, en tiennyt tarkkaan ottaen mitä hän sanoi. Olin pyytänyt häntä kertomaan uudestaan sen mitä hän oli sanonut meille kotonaan takan ääressä: Minä en halua puhua mistään Ylä-Lapista. Tämä on Saamenmaata, olemme keskellä Saamenmaata joka ulottuu neljän valtion alueelle.

Kun saimme puheen käännetyksi ilahduin. Oula puhui Saamenmaan sydämestä ja pyhistä maista ja maisemista. Hienoa ja rohkeaa puhetta. Vielä löytyy niitä, jotka uskaltavat puhua Maan pyhyydestä.

Pyhän kokeminen ei ole ainoastaa saamelaista perinnettä kantavien ihmisten yksinoikeus. Myös meillä suomalaisilla on pyhämme. Tästä muistuttavat lukemattomat pyhä-alkuiset paikannimet.

Pyhän historia on kuitenkin traumaattinen. Viime vuosituhannen alussa nämä asuma-alueemme kohtasivat globalisaation ensimmäisen aallon. Vuonna 1154 alueemme liitettiin Rooman katolisen kirkon valtapiiriin ja alkoi systemaattinen vanhan luontouskonnon vaino ja hävitys. Pyhät puut ja uhrilehdot kaadettiin, tietäjiä ja parantajia vainottiin ja poltettiin noitina.

Mutta vielä löytyy muutamia pyhiä puitakin. Timin mänty Hämeenkyrössä on yksi yhä elossaoleva.

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Puiden kansa on tärkeä kirja, joka auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja juuriamme. http://www.puidenkansa.net/ALOITUS.html

Pyhyyden kokeminen on kuitenkin asia jota ei voi hävittää, eikä monopolisoida.
Inarin maisemissa pyhän kosketus tuntuu olevan lähellä, mutta sama taika asuu kaikkialla missä elävä maa on säilyttänyt eheyttään.

Muutama vuosi sitten haastattelimme metsänomistaja Kauno Hopeasaarta joka on yksi niistä sadoista metsänomistajista, jotka saivat tuomion metsänhävityksestä. He eivät suostuneet avohakkuisiin, vaan halusivat jatkaa perinteisellä poimintahakkuisiin perustuvalla linjalla.

Kun kysyin lopuksi häneltä metsän merkityksestä henkilökohtaisesti, vastaus kiteytti lukemattomien suomalaisten ja myös saamelaisten tunnot:
Metsä on minulle henki ja elämä. Se on kirkko ja rukouspaikka ja vapaa-ajanpaikka.

Katso haastattelu tästä:
http://video.elonmerkki.net/laki/hopeasaari.mp4

Kaunon kertomus on yksi tarina työn alla olevassa metsädokumentissamme, jossa käydään läpi näitä oikeusmurhia ja metsänomistajien kertomusten kautta hahmotetaan koko sotien jälkeisen tehometsätalouden historiaa.

Se on ekologisten ja ekonomisten tappioiden historiaa, mutta yksityisen metsässä kulkijan kannalta myös pyhän häväistyksen historiaa.

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Muutoksen merkkejä

Avasin dokumenttipajallemme blogin. Tähän päivittelemme kuulumisia videoklippien kera kunhan opitaan systeemin käyttö.

Tämän päivän loistava elonmerkki oli Mikko-Pekka Heikkisen kolumni jossa hän nosti esille Inarin metsäkiistan ja myös dokumenttielokuvamme Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä.
http://www.hs.fi/juttusarja/heikkinen/artikkeli/Sora%C3%A4%C3%A4ni+saameksi+ja+suomeksi/1135244103583

Kolumnissa siteerataan Ylen Iikka Vehkalahtea jonka kunniaksi on sanottava, että hänen ensimmäinen kommenttinsa ensimmäiseen versioon vuonna 2006 oli hyvin innostunut.
Mutta kierros tuottajakollegoiden kanssa hyydytti innon.

Hyvä kuitenkin kuulla ettei Iikka pidä työtä liian kantaaottavana vaan hänen mielestään siitä pitäisi muokata "viiltävämpi ja terävämpi".

Istuessani Nellimin baarissa ja kuunnellessani miesten puheita luonnonsuojelijoista, jotka pitäisi upottaa jään alle ei tullut mieleen ottaa kameraa esille. Varmasti aiheesta saisi viiltävämmänkin dokumentin mutta ehkä draaman aineksia on jo tarpeeksi. Nyt tarvittaisiin keskustelua itse aiheesta, ei estetiikasta.

Heikkisen kolumnissa mainittiin että dokumenttimme pahiksina olisivat myös metsurit.
Jos näin on niin tältä osin dokumentin viestiä pitäisi vielä selventää.
Koetimme tuoda esille sen, että koko konflikti käsikirjoitettiin jo viisikymmentä vuotta sitten, kun päätettiin ottaa Lapin metsävarat selluteollisuuden käyttöön.

Kirjailija Reino Rinne kirjoitti aikansa kiistoja seuratessaan että metsuri on tehometsätalouden hyvä kilpi kun halutaan puolustaa kestämätöntä politiikkaa.

Metsurit eivät ole tämän metsäsodan syypäitä vaan uhreja.

Ne hakkuut joilla Lapin jäljellä olevia komeita vanhoja metsiä yhä parturoidaan ovat Greenpeacea suurempi uhka paikallisten ihmisten tulevaisuudelle. Jokaisen hakkuun jälkeen kestää parin sukupolven ajan ennenkuin metsät palvelevat poronhoitoa, matkailua tai puualaa.

Metsureiden leipä voitaisiin turvata siirtymällä hallittuihin luonnonmukaisiin hakkuisiin ja saatavan puun laatujalostukseen. Mutta tätä ei haluta edes yrittää. Mieluummin poltetaan Kessin erämaan puuta Ivalon polttolaitoksella. Korkeinta jalostusastetta edustaa ratapölkkytuotanto valtion omistamalla Peuravuonon sahalla.

Vaikka ei toimittaisi saamelaisten kotiseutualueella toiminta ylittää kaiken kuviteltavissa olevan lyhytnäköisyyden.


Hannu