tiistai 14. joulukuuta 2010

Viimeisellä rajalla

Muistan kuinka Max Liimatainen soitti kevättalvella 2005 ja ehdotti, että tulisin kuvaamaan kuumentunutta metsäkonfliktia Inarissa.

Kun ajelimme Rikhard Saukon kanssa kohti Lappia, en aavistanut millainen matka oli tulossa.

Tässä vaiheessa, kun pitkä draama näyttää saaneen lopullisen ja onnellisen ratkaisunsa, on kiitosten paikka.

Me kaikki olemme kiitoksen velkaa Kalevi Paadarille ja Greenpeacen rohkeille aktivisteille.
Ilman heitä tulevilla sukupolvilla ei olisi näitä nyt säästettyjä erämaita. Vaikka sovinto tehtiin vain kahdeksi kymmeneksi vuodeksi, lienee lupa uskoa, ettei järjettömyyttä käynnistetä enää uudestaan.

Henkilökohtaisesti olen kiitollinen siitä, että sain olla dokumentin tekijänä mukana tässä taistelussa. Vaikka työ oli välillä äärimmäisen vaikeaa, päällimmäiseksi jäävät väkevät muistot
elämyksistä ja kohtaamisista, jotka ovat paras palkinto työstä.

Muistan Kalevi Paadarin sitkeän hahmon kaiken paineen keskellä. Kiertelimme Nellimin metsiä, hakattuja ja hakkaamattomia. Harpoimme hänen perässään pitkin soita ja kumpareita auton kolhimaa poroa seuraten. Istuimme pitkiä iltoja kaamoksen keskellä.

Muistan kun pakenimme räkkää Inarin järven aalloille Pyykön Jarmon lainaamalla perinteisellä soutuveneellä. Myötätuulipurje kuljetti maagisessa yöttömän yön valossa minua ja perhettä.

Taistelijoiden sitkeys tarttui minuun, enkä osannut luovuttaa dokkarin teosta, vaikka resurssit olivat olemattomat ja oma kokemukseni täysin riittämätön.

Kun marraskuussa 2007 ryhdyin selaamaan Internetistä filmifestivaaleja ja tv-yhtiöitä, en tiennyt onko työllämme minkäänlaista kiinnostavuutta maailmalla. Suomen televisiokanavat olivat dokkarin torjuneet ja ainoa mahdollisuus läpimurtoon oli muualla.

Se matka, johon dokkari minut maailmalla vei on oma tarinansa. Muistan keskustelutuokion Kaliforniassa aktivistin kanssa punapuun latvassa, Ashok Bhurtualin laulut vuoren rinteellä Nepalissa ja seikkailut Romanian vuoristokylissä Catalinin opastuksella.

En kadu sitä, että kulutin perheemme vähiä rahavaroja festivaalimatkoihin, enkä edes sitä, että hiilijalanjälkeni paisui valtaisaksi dokumenttia promotoidessani.

Ymmärsin sen, että dokumenttimme on puheenvuoro, joka voi muuttaa maailmaa. Ymmärsin sen, että minun on uskallettava seista sen takana kaikilla niillä foorumeilla, jonne pyydetään.

En kadu. Olen kiitollinen että sain tämän matkan tehdä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti