Muistan kuinka Max Liimatainen soitti kevättalvella 2005 ja ehdotti, että tulisin kuvaamaan kuumentunutta metsäkonfliktia Inarissa.
Kun ajelimme Rikhard Saukon kanssa kohti Lappia, en aavistanut millainen matka oli tulossa.
Tässä vaiheessa, kun pitkä draama näyttää saaneen lopullisen ja onnellisen ratkaisunsa, on kiitosten paikka.
Me kaikki olemme kiitoksen velkaa Kalevi Paadarille ja Greenpeacen rohkeille aktivisteille.
Ilman heitä tulevilla sukupolvilla ei olisi näitä nyt säästettyjä erämaita. Vaikka sovinto tehtiin vain kahdeksi kymmeneksi vuodeksi, lienee lupa uskoa, ettei järjettömyyttä käynnistetä enää uudestaan.
Henkilökohtaisesti olen kiitollinen siitä, että sain olla dokumentin tekijänä mukana tässä taistelussa. Vaikka työ oli välillä äärimmäisen vaikeaa, päällimmäiseksi jäävät väkevät muistot
elämyksistä ja kohtaamisista, jotka ovat paras palkinto työstä.
Muistan Kalevi Paadarin sitkeän hahmon kaiken paineen keskellä. Kiertelimme Nellimin metsiä, hakattuja ja hakkaamattomia. Harpoimme hänen perässään pitkin soita ja kumpareita auton kolhimaa poroa seuraten. Istuimme pitkiä iltoja kaamoksen keskellä.
Muistan kun pakenimme räkkää Inarin järven aalloille Pyykön Jarmon lainaamalla perinteisellä soutuveneellä. Myötätuulipurje kuljetti maagisessa yöttömän yön valossa minua ja perhettä.
Taistelijoiden sitkeys tarttui minuun, enkä osannut luovuttaa dokkarin teosta, vaikka resurssit olivat olemattomat ja oma kokemukseni täysin riittämätön.
Kun marraskuussa 2007 ryhdyin selaamaan Internetistä filmifestivaaleja ja tv-yhtiöitä, en tiennyt onko työllämme minkäänlaista kiinnostavuutta maailmalla. Suomen televisiokanavat olivat dokkarin torjuneet ja ainoa mahdollisuus läpimurtoon oli muualla.
Se matka, johon dokkari minut maailmalla vei on oma tarinansa. Muistan keskustelutuokion Kaliforniassa aktivistin kanssa punapuun latvassa, Ashok Bhurtualin laulut vuoren rinteellä Nepalissa ja seikkailut Romanian vuoristokylissä Catalinin opastuksella.
En kadu sitä, että kulutin perheemme vähiä rahavaroja festivaalimatkoihin, enkä edes sitä, että hiilijalanjälkeni paisui valtaisaksi dokumenttia promotoidessani.
Ymmärsin sen, että dokumenttimme on puheenvuoro, joka voi muuttaa maailmaa. Ymmärsin sen, että minun on uskallettava seista sen takana kaikilla niillä foorumeilla, jonne pyydetään.
En kadu. Olen kiitollinen että sain tämän matkan tehdä.
tiistai 14. joulukuuta 2010
perjantai 4. joulukuuta 2009
Emme tarvitse Lapuan liikkeitä
Suomeen ei tarvita Lapuan liikkeitä
Demokratian elinehto on mielipiteen vapaus.
Ketään ei saa uhkailla, eikä pelotella hänen mielipiteidensä vuoksi.
Lapuan liikkeen uhkailu ja pelottelu tulivat mieleen katsoessa Ylen Kotikatsomon tuottamaa kaksiosaista elokuvaa Lopun alku, jonka fiktiiviset tapahtumat ja henkilöt oli sijoitettu tunnistettavasti Ylä-Lapin metsäkiistan maisemiin. Elokuvassa hakkuiden vastustajat ja jopa sivulliset osapuolet joutuivat suoran fyysisen väkivallan kohteeksi. Ilmassa on lynkkausmielialan kiihkoa joka päästetään valloilleen.
Paikalla olleena dokumentin tekijänä on sanottava, että näin pitkälle ei todellisuudessa onneksi menty.
Uhkailu ja pelottelu olivat sen sijaan jokapäiväistä ja muutamien aktivistien osalta myös jokaöistä häirintää. Muuan kyläkauppias pakotettiin olemaan myymättä hakkuiden vastustajille. Paikalle tulleet toimittajat saivat niskaansa agressioiden ryöpyn. Mutta fyysisen loukkaamisen kynnyksen yli ei Nellimin yöllisissä uhkailunäytöksissäkään menty. Tosin viikkojen valvottaminen ja metelöinti ylittänee kiduttavuudessaan väkivallan kynnyksen, vaikka fyysisesti ei vahingoitettu.
Yhdellä kuvausreissulla kuulimme että presidenttiehdokas Matti Vanhanen puhuu Ivalossa.
Lehdistötilaisuudessa hän korosti sitä että paikallista mielipidettä on metsäkiistassa kunnioitettava.
Pyysin puheenvuoron ja kysyin Vanhaselta: "Oletteko tietoinen siitä, että täällä ei vallitse mielipiteen vapaus vaan ihmisiä pelotellaan ja uhkaillaan heidän mielipiteidensä vuoksi?"
Tieto tuli Vanhaselle yllätyksenä ja hän lupasi ottaa vastaan informaatiota tällaisesta jos sitä on olemassa. Luovutin hänelle dvd-kopion "Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä?" - dokumenttielokuvan sen hetkisestä versiosta. Työssä näytettiin tilanteen vakavuus sekä tapahtumadokumenttien että todistajalausuntojen kautta.
Muutamaa kuukautta myöhemmin hänen alaisensa Supon johtaja leimaa Greenpeacen väkivaltaisia keinoja käyttäväksi terrorismijärjestöksi. Uhrista tehtiin syyllinen.
Joutuu kysymään hyväksyykö pääministeri Inarin kiistassa käyttöön otetun Lapuan lain?
Perusoikeuksien kiistäminen ei voi olla mikään paikallisesti päätettävä asia. Poliittista väkivaltaa ei tule rohkaista, yllyttää ja jos ja kun sellaista on ilmennyt, on tapahtumat tutkittava ja on selvitettävä myös ne tahot, jotka tällaista liikehdintää organisoivat ja yllyttivät.
Jos maan hallitus, poliisi ja Supo eivät kykene tähän tehtävään, asia tulisi selvittää esimerkiksi oikeuskanslerin toimesta.
Hannu Hyvönen
dokumentaristi
Iisalmi
Demokratian elinehto on mielipiteen vapaus.
Ketään ei saa uhkailla, eikä pelotella hänen mielipiteidensä vuoksi.
Lapuan liikkeen uhkailu ja pelottelu tulivat mieleen katsoessa Ylen Kotikatsomon tuottamaa kaksiosaista elokuvaa Lopun alku, jonka fiktiiviset tapahtumat ja henkilöt oli sijoitettu tunnistettavasti Ylä-Lapin metsäkiistan maisemiin. Elokuvassa hakkuiden vastustajat ja jopa sivulliset osapuolet joutuivat suoran fyysisen väkivallan kohteeksi. Ilmassa on lynkkausmielialan kiihkoa joka päästetään valloilleen.
Paikalla olleena dokumentin tekijänä on sanottava, että näin pitkälle ei todellisuudessa onneksi menty.
Uhkailu ja pelottelu olivat sen sijaan jokapäiväistä ja muutamien aktivistien osalta myös jokaöistä häirintää. Muuan kyläkauppias pakotettiin olemaan myymättä hakkuiden vastustajille. Paikalle tulleet toimittajat saivat niskaansa agressioiden ryöpyn. Mutta fyysisen loukkaamisen kynnyksen yli ei Nellimin yöllisissä uhkailunäytöksissäkään menty. Tosin viikkojen valvottaminen ja metelöinti ylittänee kiduttavuudessaan väkivallan kynnyksen, vaikka fyysisesti ei vahingoitettu.
Yhdellä kuvausreissulla kuulimme että presidenttiehdokas Matti Vanhanen puhuu Ivalossa.
Lehdistötilaisuudessa hän korosti sitä että paikallista mielipidettä on metsäkiistassa kunnioitettava.
Pyysin puheenvuoron ja kysyin Vanhaselta: "Oletteko tietoinen siitä, että täällä ei vallitse mielipiteen vapaus vaan ihmisiä pelotellaan ja uhkaillaan heidän mielipiteidensä vuoksi?"
Tieto tuli Vanhaselle yllätyksenä ja hän lupasi ottaa vastaan informaatiota tällaisesta jos sitä on olemassa. Luovutin hänelle dvd-kopion "Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä?" - dokumenttielokuvan sen hetkisestä versiosta. Työssä näytettiin tilanteen vakavuus sekä tapahtumadokumenttien että todistajalausuntojen kautta.
Muutamaa kuukautta myöhemmin hänen alaisensa Supon johtaja leimaa Greenpeacen väkivaltaisia keinoja käyttäväksi terrorismijärjestöksi. Uhrista tehtiin syyllinen.
Joutuu kysymään hyväksyykö pääministeri Inarin kiistassa käyttöön otetun Lapuan lain?
Perusoikeuksien kiistäminen ei voi olla mikään paikallisesti päätettävä asia. Poliittista väkivaltaa ei tule rohkaista, yllyttää ja jos ja kun sellaista on ilmennyt, on tapahtumat tutkittava ja on selvitettävä myös ne tahot, jotka tällaista liikehdintää organisoivat ja yllyttivät.
Jos maan hallitus, poliisi ja Supo eivät kykene tähän tehtävään, asia tulisi selvittää esimerkiksi oikeuskanslerin toimesta.
Hannu Hyvönen
dokumentaristi
Iisalmi
maanantai 23. marraskuuta 2009
Lopun alun meininkiä
Olipas hämmentävää katsottavaa tämä Ylen kotikatsomolle tuotettu fiktiivinen elokuva Ylä-Lapin metsäkiistojen maisemista. Jollakin merkillisellä tavalla kaikki ohjelmassa vilahdelleet viiteryhmät tulivat loukatuksi turhilla kärjistyksillä ja epäuskottavilla ylilyönneillä.
Odotin elokuvasta kuulevansa niitä todellisia ääniä ja tuntoja joita eri osapuolilla on.
Jos ne olisi voinut vangita uskottavasti elokuvan juoneen se olisi auttanut ymmärtämistä ja kenties sovinnon löytämistä.
Elokuvan tekijät ovat tarttuneet haasteeseen johon he eivät fiktion keinoin kyenneet.
Kiistan maailman moniulotteinen ja rehevä todellisuus vääristyy tuntemattomaksi, ohueksi karikatyyrien maailmaksi.
Mutta oudointa minun kannaltani oli se, että tämän fiktiivisen elokuvan draaman käynnistää kriittinen dokumenttielokuva, joka kiertää maailmaa. Sarjan päähenkilö pestataan tuottamaan aineistoa oikaisemaan negatiivista viestiä.
On ilmeistä että Last yoik in Saami forests? elokuva on käsikirjoituksen innoituksen lähteenä tältä osin. Pitäisikö meidän olla kiitollisia dokumenttielokuvamme saamasta huomiosta fiktiivisessä draamassa?
Mielestäni nyt Ylellä olisi luonteva tilaisuus esittää myös tämä kriittinen dokumenttimme, jossa todelliset ihmiset saavat äänensä kuuluviin ja kertovat huolensa ja tilanteensa. Eikö tällaisia ihmisten ääni-dokumentteja juuri tulisi tuottaa ja näin avata julkista keskustelua vaikeistakin aiheista?
Lopun alun sijasta tarvittaisiin uuden alkua. Metsätalouden rakennemuutos koettelee koko Suomea. Dialogia parempaa todellisuuden hahmottamisen metodia ei ole keksitty.
Nyt olisi sen aika.
Hannu Hyvönen
jk Olemme päivittämässä viimeisimpiä käänteitä Inarin metsäkiistasta elokuvaan.
Kts: http://elonmerkki.net
Odotin elokuvasta kuulevansa niitä todellisia ääniä ja tuntoja joita eri osapuolilla on.
Jos ne olisi voinut vangita uskottavasti elokuvan juoneen se olisi auttanut ymmärtämistä ja kenties sovinnon löytämistä.
Elokuvan tekijät ovat tarttuneet haasteeseen johon he eivät fiktion keinoin kyenneet.
Kiistan maailman moniulotteinen ja rehevä todellisuus vääristyy tuntemattomaksi, ohueksi karikatyyrien maailmaksi.
Mutta oudointa minun kannaltani oli se, että tämän fiktiivisen elokuvan draaman käynnistää kriittinen dokumenttielokuva, joka kiertää maailmaa. Sarjan päähenkilö pestataan tuottamaan aineistoa oikaisemaan negatiivista viestiä.
On ilmeistä että Last yoik in Saami forests? elokuva on käsikirjoituksen innoituksen lähteenä tältä osin. Pitäisikö meidän olla kiitollisia dokumenttielokuvamme saamasta huomiosta fiktiivisessä draamassa?
Mielestäni nyt Ylellä olisi luonteva tilaisuus esittää myös tämä kriittinen dokumenttimme, jossa todelliset ihmiset saavat äänensä kuuluviin ja kertovat huolensa ja tilanteensa. Eikö tällaisia ihmisten ääni-dokumentteja juuri tulisi tuottaa ja näin avata julkista keskustelua vaikeistakin aiheista?
Lopun alun sijasta tarvittaisiin uuden alkua. Metsätalouden rakennemuutos koettelee koko Suomea. Dialogia parempaa todellisuuden hahmottamisen metodia ei ole keksitty.
Nyt olisi sen aika.
Hannu Hyvönen
jk Olemme päivittämässä viimeisimpiä käänteitä Inarin metsäkiistasta elokuvaan.
Kts: http://elonmerkki.net
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
Dumell ja Näköismetsä
Onnittelut Mats Dumellille kiinnostavasta metsädokumentista.
Epäilemättä metsäammattilaiset hyökkäävät työtä vastaan jutussa olleiden epätarkkuuksien vuoksi, mutta sen verran maaliin työ osui, että varmasti keskustelua herää. Keskustelun avauksena perustavan tärkeästä yhteiskunnallisesta aiheesta tämä dokumentti voi olla jopa historiallinen.
Ehkä nyt on heräämisen aika tästä kansallisen metsäitsepetoksen unesta, jossa on jouduttu elämään.
Hannu Hyvönen
toimittaja
http://www.mehta.fi
lauantai 14. maaliskuuta 2009
Vihanlietsonta ei auta Lapin metsäkiistassa
Lapin Kansan toimituspäällikkö Jouko Kurpan kolumni on hämmentävää
luettavaa.
Kirjoitus syyttää estottomasti "etelän luonnonsuojelijoita" vihan
lietsonnasta Lapin metsäkiistassa. Kuitenkin kirjoitus itsessään on
täydellinen tyylinäyte siitä lietsonnasta, johon Lapin Kansan
lisäksi myös Inarilainen on palstatilaa valitettavan usein antanut.
Kurpan syytös on vakava. Vihan lietsonta kansanryhmiä kohtaan on
rikoslain mukainen rikos. Ei kuitenkaan ole havaittu yhdenkään
luonnonsuojelujärjestön syyllistyneen tähän. Jos Kurpalla on parempaa
tietoa, syytös olisi hyvä yksilöidä.
Ketkä ja miten ja keitä kohtaan ovat vihaa lietsoneet?
Kurppa kuitenkin kirjoittaa: "Jos pohjoisessa on kiistaa esimerkiksi
poromiesten ja metsämiesten kesken, ei sinne tarvita etelän aktivisteja
lisää vihaa lietsomaan." Hän ilmeisesti tarkoittaakin vihanlietsonnalla
sitä, että muualla asuvat ihmiset ylipäänsä puuttuvat ja ottavat kantaa Lapin
metsätalouden kysymyksiin.
Tämä on järkyttävä ja syvästi sananvapautta loukkaava näkemys. Kun
Kurpan kirjoitus itsessään selkeää populistista vihanlietsontaa, hän
ilmeisesti on sitä mieltä että "ulkopuolisten" kannanotot oikeuttavat
sekä vihan että vihanlietsonnan näkemysten esittäjiä vastaan.
On vaarallista jos suuren maakuntalehden päällikkötason henkilöltä
menevät näin perustavasti käsitteet sekaisin.
Kaikilla ihmisillä Inarissa, Suomessa ja maapallolla on oltava oikeus
ilmaista mielipiteensä siitä mitä Lapin metsävaroille on tapahtunut ja
tapahtuu. Ei mikään maa tai alue voi sulkeutua tällä planeetalla julkisesta
seurannasta ja mahdollisuudesta joutua keskustelun kohteeksi. Se mitä
tapahtuu maapallon metsäpeitteelle Suomessa, Venäjällä, Kanadassa tai
Amazonilla on globaalin huomion kohteena ja näin pitää ollakin. Myös
alkuperäiskansojen tilanteet, mielipiteen vapaus ja ihmisoikeudet
maailman eri kolkilla ovat kansainvälisen huomion kohteena ja hyvä niin.
Nyt kaivataan argumentteihin perustuvaa rauhallista keskustelua Lapin
metsien ja metsätalouden tilasta, tilanteesta ja tulevaisuudesta.
Millaisia hakkuita ja millaisissa metsissä tarvitaan ja mihin käyttöön Lapin puuta
ohjataan? Onko mahdollista sovittaa oikeasti yhteen metsätalouden, poronhoidon
ja matkailun tarpeita? Kuinka turvata saamelaisen vapaasti laiduntavan poronhoidon
tulevaisuus? Millaisia ekologisia reunaehtoja maailman pohjoisimmissa metsissä
on huomioitava?
Maakunnan päälehden tulisi rohkaista kaikkien osapuolien ja
näkökantojen vuoropuhelua, ei kriminalisoida joitakin tahoja, eikä yllyttää
agressioita mitään ihmisryhmiä kohtaan.
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Pyhät puut ja maisemat
Kun seisoimme Tuulispäätunturin laella ja Oula Näkkäläjärvi puhui saameksi dokumentin Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä? avausrepliikit, en tiennyt tarkkaan ottaen mitä hän sanoi. Olin pyytänyt häntä kertomaan uudestaan sen mitä hän oli sanonut meille kotonaan takan ääressä: Minä en halua puhua mistään Ylä-Lapista. Tämä on Saamenmaata, olemme keskellä Saamenmaata joka ulottuu neljän valtion alueelle.
Kun saimme puheen käännetyksi ilahduin. Oula puhui Saamenmaan sydämestä ja pyhistä maista ja maisemista. Hienoa ja rohkeaa puhetta. Vielä löytyy niitä, jotka uskaltavat puhua Maan pyhyydestä.
Pyhän kokeminen ei ole ainoastaa saamelaista perinnettä kantavien ihmisten yksinoikeus. Myös meillä suomalaisilla on pyhämme. Tästä muistuttavat lukemattomat pyhä-alkuiset paikannimet.
Pyhän historia on kuitenkin traumaattinen. Viime vuosituhannen alussa nämä asuma-alueemme kohtasivat globalisaation ensimmäisen aallon. Vuonna 1154 alueemme liitettiin Rooman katolisen kirkon valtapiiriin ja alkoi systemaattinen vanhan luontouskonnon vaino ja hävitys. Pyhät puut ja uhrilehdot kaadettiin, tietäjiä ja parantajia vainottiin ja poltettiin noitina.
Mutta vielä löytyy muutamia pyhiä puitakin. Timin mänty Hämeenkyrössä on yksi yhä elossaoleva.
Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Puiden kansa on tärkeä kirja, joka auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja juuriamme. http://www.puidenkansa.net/ALOITUS.html
Pyhyyden kokeminen on kuitenkin asia jota ei voi hävittää, eikä monopolisoida.
Inarin maisemissa pyhän kosketus tuntuu olevan lähellä, mutta sama taika asuu kaikkialla missä elävä maa on säilyttänyt eheyttään.
Muutama vuosi sitten haastattelimme metsänomistaja Kauno Hopeasaarta joka on yksi niistä sadoista metsänomistajista, jotka saivat tuomion metsänhävityksestä. He eivät suostuneet avohakkuisiin, vaan halusivat jatkaa perinteisellä poimintahakkuisiin perustuvalla linjalla.
Kun kysyin lopuksi häneltä metsän merkityksestä henkilökohtaisesti, vastaus kiteytti lukemattomien suomalaisten ja myös saamelaisten tunnot:
Metsä on minulle henki ja elämä. Se on kirkko ja rukouspaikka ja vapaa-ajanpaikka.
Katso haastattelu tästä:
http://video.elonmerkki.net/laki/hopeasaari.mp4
Kaunon kertomus on yksi tarina työn alla olevassa metsädokumentissamme, jossa käydään läpi näitä oikeusmurhia ja metsänomistajien kertomusten kautta hahmotetaan koko sotien jälkeisen tehometsätalouden historiaa.
Se on ekologisten ja ekonomisten tappioiden historiaa, mutta yksityisen metsässä kulkijan kannalta myös pyhän häväistyksen historiaa.
Kun saimme puheen käännetyksi ilahduin. Oula puhui Saamenmaan sydämestä ja pyhistä maista ja maisemista. Hienoa ja rohkeaa puhetta. Vielä löytyy niitä, jotka uskaltavat puhua Maan pyhyydestä.
Pyhän kokeminen ei ole ainoastaa saamelaista perinnettä kantavien ihmisten yksinoikeus. Myös meillä suomalaisilla on pyhämme. Tästä muistuttavat lukemattomat pyhä-alkuiset paikannimet.
Pyhän historia on kuitenkin traumaattinen. Viime vuosituhannen alussa nämä asuma-alueemme kohtasivat globalisaation ensimmäisen aallon. Vuonna 1154 alueemme liitettiin Rooman katolisen kirkon valtapiiriin ja alkoi systemaattinen vanhan luontouskonnon vaino ja hävitys. Pyhät puut ja uhrilehdot kaadettiin, tietäjiä ja parantajia vainottiin ja poltettiin noitina.
Mutta vielä löytyy muutamia pyhiä puitakin. Timin mänty Hämeenkyrössä on yksi yhä elossaoleva.
Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Puiden kansa on tärkeä kirja, joka auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja juuriamme. http://www.puidenkansa.net/ALOITUS.html
Pyhyyden kokeminen on kuitenkin asia jota ei voi hävittää, eikä monopolisoida.
Inarin maisemissa pyhän kosketus tuntuu olevan lähellä, mutta sama taika asuu kaikkialla missä elävä maa on säilyttänyt eheyttään.
Muutama vuosi sitten haastattelimme metsänomistaja Kauno Hopeasaarta joka on yksi niistä sadoista metsänomistajista, jotka saivat tuomion metsänhävityksestä. He eivät suostuneet avohakkuisiin, vaan halusivat jatkaa perinteisellä poimintahakkuisiin perustuvalla linjalla.
Kun kysyin lopuksi häneltä metsän merkityksestä henkilökohtaisesti, vastaus kiteytti lukemattomien suomalaisten ja myös saamelaisten tunnot:
Metsä on minulle henki ja elämä. Se on kirkko ja rukouspaikka ja vapaa-ajanpaikka.
Katso haastattelu tästä:
http://video.elonmerkki.net/laki/hopeasaari.mp4
Kaunon kertomus on yksi tarina työn alla olevassa metsädokumentissamme, jossa käydään läpi näitä oikeusmurhia ja metsänomistajien kertomusten kautta hahmotetaan koko sotien jälkeisen tehometsätalouden historiaa.
Se on ekologisten ja ekonomisten tappioiden historiaa, mutta yksityisen metsässä kulkijan kannalta myös pyhän häväistyksen historiaa.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Muutoksen merkkejä
Avasin dokumenttipajallemme blogin. Tähän päivittelemme kuulumisia videoklippien kera kunhan opitaan systeemin käyttö.
Tämän päivän loistava elonmerkki oli Mikko-Pekka Heikkisen kolumni jossa hän nosti esille Inarin metsäkiistan ja myös dokumenttielokuvamme Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä.
http://www.hs.fi/juttusarja/heikkinen/artikkeli/Sora%C3%A4%C3%A4ni+saameksi+ja+suomeksi/1135244103583
Kolumnissa siteerataan Ylen Iikka Vehkalahtea jonka kunniaksi on sanottava, että hänen ensimmäinen kommenttinsa ensimmäiseen versioon vuonna 2006 oli hyvin innostunut.
Mutta kierros tuottajakollegoiden kanssa hyydytti innon.
Hyvä kuitenkin kuulla ettei Iikka pidä työtä liian kantaaottavana vaan hänen mielestään siitä pitäisi muokata "viiltävämpi ja terävämpi".
Istuessani Nellimin baarissa ja kuunnellessani miesten puheita luonnonsuojelijoista, jotka pitäisi upottaa jään alle ei tullut mieleen ottaa kameraa esille. Varmasti aiheesta saisi viiltävämmänkin dokumentin mutta ehkä draaman aineksia on jo tarpeeksi. Nyt tarvittaisiin keskustelua itse aiheesta, ei estetiikasta.
Heikkisen kolumnissa mainittiin että dokumenttimme pahiksina olisivat myös metsurit.
Jos näin on niin tältä osin dokumentin viestiä pitäisi vielä selventää.
Koetimme tuoda esille sen, että koko konflikti käsikirjoitettiin jo viisikymmentä vuotta sitten, kun päätettiin ottaa Lapin metsävarat selluteollisuuden käyttöön.
Kirjailija Reino Rinne kirjoitti aikansa kiistoja seuratessaan että metsuri on tehometsätalouden hyvä kilpi kun halutaan puolustaa kestämätöntä politiikkaa.
Metsurit eivät ole tämän metsäsodan syypäitä vaan uhreja.
Ne hakkuut joilla Lapin jäljellä olevia komeita vanhoja metsiä yhä parturoidaan ovat Greenpeacea suurempi uhka paikallisten ihmisten tulevaisuudelle. Jokaisen hakkuun jälkeen kestää parin sukupolven ajan ennenkuin metsät palvelevat poronhoitoa, matkailua tai puualaa.
Metsureiden leipä voitaisiin turvata siirtymällä hallittuihin luonnonmukaisiin hakkuisiin ja saatavan puun laatujalostukseen. Mutta tätä ei haluta edes yrittää. Mieluummin poltetaan Kessin erämaan puuta Ivalon polttolaitoksella. Korkeinta jalostusastetta edustaa ratapölkkytuotanto valtion omistamalla Peuravuonon sahalla.
Vaikka ei toimittaisi saamelaisten kotiseutualueella toiminta ylittää kaiken kuviteltavissa olevan lyhytnäköisyyden.
Hannu
Tämän päivän loistava elonmerkki oli Mikko-Pekka Heikkisen kolumni jossa hän nosti esille Inarin metsäkiistan ja myös dokumenttielokuvamme Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä.
http://www.hs.fi/juttusarja/heikkinen/artikkeli/Sora%C3%A4%C3%A4ni+saameksi+ja+suomeksi/1135244103583
Kolumnissa siteerataan Ylen Iikka Vehkalahtea jonka kunniaksi on sanottava, että hänen ensimmäinen kommenttinsa ensimmäiseen versioon vuonna 2006 oli hyvin innostunut.
Mutta kierros tuottajakollegoiden kanssa hyydytti innon.
Hyvä kuitenkin kuulla ettei Iikka pidä työtä liian kantaaottavana vaan hänen mielestään siitä pitäisi muokata "viiltävämpi ja terävämpi".
Istuessani Nellimin baarissa ja kuunnellessani miesten puheita luonnonsuojelijoista, jotka pitäisi upottaa jään alle ei tullut mieleen ottaa kameraa esille. Varmasti aiheesta saisi viiltävämmänkin dokumentin mutta ehkä draaman aineksia on jo tarpeeksi. Nyt tarvittaisiin keskustelua itse aiheesta, ei estetiikasta.
Heikkisen kolumnissa mainittiin että dokumenttimme pahiksina olisivat myös metsurit.
Jos näin on niin tältä osin dokumentin viestiä pitäisi vielä selventää.
Koetimme tuoda esille sen, että koko konflikti käsikirjoitettiin jo viisikymmentä vuotta sitten, kun päätettiin ottaa Lapin metsävarat selluteollisuuden käyttöön.
Kirjailija Reino Rinne kirjoitti aikansa kiistoja seuratessaan että metsuri on tehometsätalouden hyvä kilpi kun halutaan puolustaa kestämätöntä politiikkaa.
Metsurit eivät ole tämän metsäsodan syypäitä vaan uhreja.
Ne hakkuut joilla Lapin jäljellä olevia komeita vanhoja metsiä yhä parturoidaan ovat Greenpeacea suurempi uhka paikallisten ihmisten tulevaisuudelle. Jokaisen hakkuun jälkeen kestää parin sukupolven ajan ennenkuin metsät palvelevat poronhoitoa, matkailua tai puualaa.
Metsureiden leipä voitaisiin turvata siirtymällä hallittuihin luonnonmukaisiin hakkuisiin ja saatavan puun laatujalostukseen. Mutta tätä ei haluta edes yrittää. Mieluummin poltetaan Kessin erämaan puuta Ivalon polttolaitoksella. Korkeinta jalostusastetta edustaa ratapölkkytuotanto valtion omistamalla Peuravuonon sahalla.
Vaikka ei toimittaisi saamelaisten kotiseutualueella toiminta ylittää kaiken kuviteltavissa olevan lyhytnäköisyyden.
Hannu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
